Huomasin taas miten hankalia hahmot voivatkaan olla. Tyypit, joiden piti olla päähenkilöitä, on sysätty julmasti sivuun ja alennettu sivuhenkilöiksi, ja tarinaan ne taitavat tulla mukaan vasta loppupuolella.
Uusi päähenkilö on täysin uusi tuttavuus, jonka elämässä tapahtuu traagisia asioita, joiden takia elämä heittää vähän häränpyllyä. Ja kun nuoren ihmisen elämässä tapahtuu jotain kamalaa, on reaktio aika selvä...
Huomasin myös tässä yhteydessä, että joskus kannattaisi ottaa ihan kunnolla selvää asioista ennen kuin kirjoittaa. Yleensähän kyllä otankin selvää niin tehokkaasti etten muista kirjoittaa itse tarinaa, kun upouudet faktat muuttuu niin kiinnostaviksi... Hups. Mutta nyt täytyy etsiä lääketieteellistä faktaa autokolareista ja onnettomuuksista ja kaikesta mistä en tiedä mitään.
Lisäksi tämä aihe liippaa ehkä liiankin läheltä omaa tilannettani. Koiraparka säikähti pahanpäiväisesti kun tunteet otti taas vallan liian voimakkaasti kesken kirjoittamisen. En näköjään tajua, että voin olla tappamatta jotain hahmoa jos haluan! Toisaalta taas... en halua olla tappamatta sitä hahmoa, koska muuten päähenkilölle ei kävisi niin kuin käy.
Ei hitto, tästä tulee rankka marraskuu!
torstai 3. marraskuuta 2011
tiistai 1. marraskuuta 2011
NaNoWriMo 2011
Suuri kirjoitushaaste nanowrimo alkoi siis tänäkin vuonna. Usean vuoden tauon jälkeen aion ottaa osaa haasteeseen ja haastan itseni kirjoittamaan ainakin 30,000 sanaa. 50,000 on Se Haaste, mutta jos päädyn vähempään määrään, en aio silti ripotella tuhkaa ylleni ja kulkea säkissä. Vaikka se kieltämättä olisikin haaste sinänsä ja mielenkiintoinen kokemus.
Kirjoitan nuortenkirja-genreä, sijoitin tarinani Lappiin ja otan kirjassani vieraita vastaan. Eksytän ihmisiä tunturiin, hoidan eläimiä, teen retkiä kylään ja metsiin, kalastan, metsästän, väittelen, suututan ihmisiä ja aiheutan kulttuurishokkeja.
On täysin sallittua olla ensimmäisenä nano-päivänä poissa koulusta, joten istuin muutama tunti sitten koneeni ääreen ja naputtelin pari sivua tekstiä täyteen. En tiedä mikä on tämän päivän kiintiö, mutta kovin pieni se ei varmasti ole. En halua, aio, enkä saakaan edes neljännestä tänään valmiiksi, mutta jos muutaman tuhat sanaa tänään kirjoitan, olen tyytyväinen. Flow ei vielä iskenyt, mutta sanoja on tuhat. Jos saan flow'n päälle, sanoja tulee rutkasti enemmän, ja rakas joutuu viemään koirat iltalenkille. Ja syömään päivällisen yksin. Enkä ehdi tänään ratsastamaan.
Mutta se kaikki riippuu tietenkin siitä, kuinka pitkään saan flow'n pidettyä hengissä.
Mutta tästä se lähtee!
Kirjoitan nuortenkirja-genreä, sijoitin tarinani Lappiin ja otan kirjassani vieraita vastaan. Eksytän ihmisiä tunturiin, hoidan eläimiä, teen retkiä kylään ja metsiin, kalastan, metsästän, väittelen, suututan ihmisiä ja aiheutan kulttuurishokkeja.
On täysin sallittua olla ensimmäisenä nano-päivänä poissa koulusta, joten istuin muutama tunti sitten koneeni ääreen ja naputtelin pari sivua tekstiä täyteen. En tiedä mikä on tämän päivän kiintiö, mutta kovin pieni se ei varmasti ole. En halua, aio, enkä saakaan edes neljännestä tänään valmiiksi, mutta jos muutaman tuhat sanaa tänään kirjoitan, olen tyytyväinen. Flow ei vielä iskenyt, mutta sanoja on tuhat. Jos saan flow'n päälle, sanoja tulee rutkasti enemmän, ja rakas joutuu viemään koirat iltalenkille. Ja syömään päivällisen yksin. Enkä ehdi tänään ratsastamaan.
Mutta se kaikki riippuu tietenkin siitä, kuinka pitkään saan flow'n pidettyä hengissä.
Mutta tästä se lähtee!
perjantai 14. lokakuuta 2011
Marianne Käcko- Tapa minut, äiti!
Muutin naalinkuvia.vuodatus.net in kirja-osion tänne, missä voin puhua pelkistä kirjoista ja niiden aiheuttamista mietinnöistä- joita on varmasti paljon!
Sain tänä aamuna päätökseen Marianne Käckon kirjan Tapa minut, äiti!, joka kertoo anoreksiaan sairastuneen tytön tarinan äidin näkökulmasta.
En tiedä oliko kirja käännetty ruotsinkielestä, vai oliko se onnistuttu jiotenkin kirjoittamaan myös suomeksi, mutta kieli häiritsi. Jotenkin tykkään kirjoissa siitä, että kieli kuulostaa sellaiselta, että sitä oikeasti voisi joku puhua. Nyt dialogi oli just sellaista, mitä kukaan ei oikeasti käy toisen ihmisen kanssa. Koska kirja ei ole nyt repussa mukana (olen koulussa), en voi kirjoittaa lainauksia, mutta kieli häiritsi.
Kirjasta kävi selväksi, että tuo aika oli rankkaa äidille. Muusta perheestä en oikeastaan tiedä, koska kaikki muu sivuutettiin tyystin. Oli melko hämmentävää huomata lukevansa että "eläinlääkäri antoi Bellille [Katarinan hevoselle] lääkettä ja nyt se hengittää paremmin. Se pitää silti lopettaa." Siis mitä?! Tuo oli esimerkki hyvin hämmentävästä loikkauksesta aiheesta toiseen. Olisi ollut kiva lukea vähän tarkemmin, edes muutaman rivin verran. Tyyliin "Katarina ratsasti Bellillä usein, kunnes hevonen kompastui ja alkoi saada hengitysvaikeuksia. Sillä todettiin tutkimuksissa astma, eikä ennuste ollut hyvä." Olisi selventänyt kuviota huomattavasti.
Samoin oli outoa lukea, kuinka Marianne, äiti, yhtäkkiä menee sairaalaan leikkaukseen, ja sivulauseessa käy ilmi, että onneksi kasvain olikin hyvänlaatuinen. Ehkä kaikella tällaisella olisi ollut tilansa kirjassakin, edes oikeasti sen muutaman rivin verran! Haluan aina tietää, miten tilanteeseen on päädytty, mikä on aiheuttanut tilanteen ja miten siitä selvitään. Varmasti esimerkiksi tämä äidin leikkaus osaltaan vaikutti Katarinan sairauteen.
Kirjassa tehtiin hyvin selväksi, että äiti ja isä puhuvat vain ja ainoastaan ruotsia, kun taas lapset, Anna, Katarina ja isoveli Daniel, puhuvat ilmeisesti myös suomea. Antaa vähän omahyväisen vaikutelman, jos on asunut Suomessa 16-vuotiaasta, ilmeisesti 70- luvulta lähtien, eikä silti puhu suomea. Ikäänkuin siihen ei olisi ollut mitään syytä.
Jotenkin kaipasin myös lasten kokemuksia sisaren sairastumisesta. Toki kirjassa sanottiin heti aluksi, että tämä on tarina Katarinasta, mutta silti. Danielista mainittiin vain, että kävi yläasteen, meni ammattikouluun ja kävi armeijan. Ja sanoi Katarinalle suoraan sen mitä ajatteli. "Hyi että kun olet laiha! Näyttää rumalta kun lapaluut törröttävät." Ja Anna on vain "pikkusisko", joka saa lopuksi oman koiran, koska Katarina sai hevosen parannuttuaan ensimmäisen kerran anoreksiasta.
En oikein tiedä mikä on loppupäätelmä tästä kirjasta. Kurjaa että piti taistella anoreksian kanssa, mutta siihenpä se sitten jää. Onneksi saivat lopulta jostain apua.
Sain tänä aamuna päätökseen Marianne Käckon kirjan Tapa minut, äiti!, joka kertoo anoreksiaan sairastuneen tytön tarinan äidin näkökulmasta.
En tiedä oliko kirja käännetty ruotsinkielestä, vai oliko se onnistuttu jiotenkin kirjoittamaan myös suomeksi, mutta kieli häiritsi. Jotenkin tykkään kirjoissa siitä, että kieli kuulostaa sellaiselta, että sitä oikeasti voisi joku puhua. Nyt dialogi oli just sellaista, mitä kukaan ei oikeasti käy toisen ihmisen kanssa. Koska kirja ei ole nyt repussa mukana (olen koulussa), en voi kirjoittaa lainauksia, mutta kieli häiritsi.
Kirjasta kävi selväksi, että tuo aika oli rankkaa äidille. Muusta perheestä en oikeastaan tiedä, koska kaikki muu sivuutettiin tyystin. Oli melko hämmentävää huomata lukevansa että "eläinlääkäri antoi Bellille [Katarinan hevoselle] lääkettä ja nyt se hengittää paremmin. Se pitää silti lopettaa." Siis mitä?! Tuo oli esimerkki hyvin hämmentävästä loikkauksesta aiheesta toiseen. Olisi ollut kiva lukea vähän tarkemmin, edes muutaman rivin verran. Tyyliin "Katarina ratsasti Bellillä usein, kunnes hevonen kompastui ja alkoi saada hengitysvaikeuksia. Sillä todettiin tutkimuksissa astma, eikä ennuste ollut hyvä." Olisi selventänyt kuviota huomattavasti.
Samoin oli outoa lukea, kuinka Marianne, äiti, yhtäkkiä menee sairaalaan leikkaukseen, ja sivulauseessa käy ilmi, että onneksi kasvain olikin hyvänlaatuinen. Ehkä kaikella tällaisella olisi ollut tilansa kirjassakin, edes oikeasti sen muutaman rivin verran! Haluan aina tietää, miten tilanteeseen on päädytty, mikä on aiheuttanut tilanteen ja miten siitä selvitään. Varmasti esimerkiksi tämä äidin leikkaus osaltaan vaikutti Katarinan sairauteen.
Kirjassa tehtiin hyvin selväksi, että äiti ja isä puhuvat vain ja ainoastaan ruotsia, kun taas lapset, Anna, Katarina ja isoveli Daniel, puhuvat ilmeisesti myös suomea. Antaa vähän omahyväisen vaikutelman, jos on asunut Suomessa 16-vuotiaasta, ilmeisesti 70- luvulta lähtien, eikä silti puhu suomea. Ikäänkuin siihen ei olisi ollut mitään syytä.
Jotenkin kaipasin myös lasten kokemuksia sisaren sairastumisesta. Toki kirjassa sanottiin heti aluksi, että tämä on tarina Katarinasta, mutta silti. Danielista mainittiin vain, että kävi yläasteen, meni ammattikouluun ja kävi armeijan. Ja sanoi Katarinalle suoraan sen mitä ajatteli. "Hyi että kun olet laiha! Näyttää rumalta kun lapaluut törröttävät." Ja Anna on vain "pikkusisko", joka saa lopuksi oman koiran, koska Katarina sai hevosen parannuttuaan ensimmäisen kerran anoreksiasta.
En oikein tiedä mikä on loppupäätelmä tästä kirjasta. Kurjaa että piti taistella anoreksian kanssa, mutta siihenpä se sitten jää. Onneksi saivat lopulta jostain apua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)